Vieraskynä - erään nuoren uskovaisen tarina

Olen viime aikoina lukenut useiden ihmisten kertomuksia lapsuudestaan ja elämästään uskovaisessa, yleensä helluntaiperheessä, ja siitä, kuinka heidän identiteettinsä on murskattu ja elämänsä pilattu uskovien vanhempien ja uskonyhteisöjen toimesta. Usein itken lukiessani noita tarinoita, minun aivoihini ei mahdukaan kuinka järkyttävää on, että sen asian nimissä, joka on minun koko elämäni ajan ollut minulle usein ainoakin tukeni ja turvani ja ainoa pohja, joka ei lähde alta, on tehty - toki usein tiedostamatta ja tahattomasti - niin paljon ja niin pahaa vääryyttä ja väkivaltaa ihmisille. Haluan kertoa oman kertomukseni toivottavasti edes jonkinlaisena vastapainona noille murheellisille tarinoille.

Totta kai minunkin helluntaiperheessäni ja lapsuudessani on ollut ongelmia, paljonkin, kuten jotkut teistä tietävät, mutta en laita niiden syytä perheeni uskon niskoille, sillä ainakaan suurin osa niistä ei liity uskoon ja seurakuntaan mitenkään, vaan vain rikkinäisiin ihmisiin. Kaikesta siitä kotini rikkinäisyydestä ja virheistä huolimatta olen siitä kiitollinen, että olen saanut kasvaa luottaen Jumalaan, Taivaan Isään, joka rakastaa minua ilman mitään ehtoja, vaikka kukaan muu ei niin teekään. Uskon, että ilman Jumalaa ja turvaamistani Häneen en olisi tässä, enkä etenkään olisi näinkään terve mieleltäni ja järjeltäni kuin nyt olen.

Toki tunnistan omastakin elämästäni ja seurakunnastani joitain sellaisia ikäviä asioita, joita jotkut ovat uskovien yhteydessä joutuneet kokemaan, ja olen itsekin joutunut kokemaan vääryyttä seurakunnan taholta. Täydellinen ei ikävä kyllä uskovien seurakuntakaan ole epätäydellisistä ihmisistä koostuvana. Varmasti osa näin hyvästä selviämisestäni niiden asioiden kanssa johtuu luonteestani, jääräpäisyydestäni ja haluttomuudestani uskoa sokeasti kenenkään sanomisiin kyseenalaistamatta niitä ja olla alistumatta pakottamisen alle. Toisenlaisen luonteen omaava tai erilaisen kasvatuksen saanut olisi voinut minunkin lähtökohdistani lähteneenä kokea joutuneensa kärsimään perheeni uskon ja seurakunnan takia. Helluntailiike on myös muuttunut valtavasti niinä parina kymmenenä vuotena, jotka usein ovat niiden äärimmäisen surullisten kertomusten tapahtumien ja minun lapsuuteni välillä, ja minun ison kaupungin seurakuntani on myös varmasti ollut erilainen kuin monet pikkupaikkojen seurakunnat ja yhteisöt.

Minun kodissani ja lapsuudessani sai olla epätäydellinen, sai epäillä ja kyseenalaistaa, sai lukea kaikenlaisia kirjoja ja tutustua erilaisiin ajattelutapoihin, ja siihen kannustettiinkin. Televisiota meillä ei ollut, mutta siitä olen vain iloinen, sillä sen puute johti minut lukemaan ja rakastamaan lukemista ja myös kasvamaan tietokoneiden kanssa, vaikka toki ala-asteella oli telkkarittomana kummajainen, ainoa laatuaan luokassa. Television katselua meilläkään ei kuitenkaan kielletty, kuten ei esim. meikkaamista, metallimusiikin kuuntelemista, kahvin juomista tai sinänsä ehdottomasti alkoholiakaan, vaikka humalajuomisen hölmöyden tajusinkin jo pienenä. Muutenkin minulle on jäänyt lapsen uskostanikin jo sellainen kuva, että kaikki perustuu vapaaseen tahtoon ja omiin päätöksiin, eikä mihinkään ylhäältä saneltuihin pakkoihin. Toki Raamatussa on paljon sääntöjä ja opetuksia ja Raamatulla oli ja on suuri auktoriteetti elämässämme, mutta niitäkin sääntöjä sai kyseenalaistaa ja miettiä, miksiköhän Jumala haluaa minun tekevän näin. Ja jopa valita olla tekemättä niin, eikä siltikään menetä Jumalan rakkautta ja armoa, vaikka toki syy-seuraussuhteita teoillamme on. Raamatun käskyt ja säännöt ovat olemassa nimenomaan meidän hyväksemme, suojelemiseksemme ja auttamiseksemme, eikä suinkaan alaspainamiseksemme ja syyllisyydeksemme, minkä varhaisesta ymmärtämisestä olen iloinen.

Jumalalta olen saanut juurikin sitä ehdotonta rakkautta, jota jokainen lapsi tarvitsee, ja jota en monestikaan lapsuudessani mistään muualta kokenut saavani. Jumala on aina ollut läsnä, kuunnellut itkujani ja lohduttanut minua. Kun tässä taannoin pohdin sitä, mitä Jeesus minulle ennen kaikkea on, ja tiivistin sen yhdeksi sanaksi, se sana oli ystävä. Niitä minulla ei ole mitenkään liikaa lapsuudessani ja nuoruudessani ollut, joten Jeesuksen ystävyys on ollut minulle elintärkeää. Jumalan rakkaus on myös auttanut minua eheytymään niistä haavoista, joita ihmisten rikkinäisyys lapsuudessani on minuun tehnyt, ja jopa antamaan anteeksi, mihin en uskonut kykeneväni. Sillä tiellä haluan myös jatkaa, ja paljon onkin vielä korjaantumista ja kasvamista edessäpäin, mutta se on turvallinen matka yhdessä Jeesukseni kanssa, joka kärsivällisesti, pakottamatta ja riuhtomatta minua edelleen rakastaa ehjäksi. Tätä samaa toivon myös kaikkien seurakunnilta tai muilta uskonyhteisöiltä väärää kohtelua saaneiden pääsevän kokemaan ja elämään ja tietenkin joka ikisen muunkin.

-vieraskynä

Kaksi mielenkiintoista uutista -peräkkäin YLE:n nettiuutisissa.

He ovat vain rasitus yhteiskunnalle.

He eivät enää rasita yhteiskuntaa.

Ensimmäistä lukiessa ajattelin setääni ja isoisääni, kiitos.
Toista lukiessa ajattelen parasta ystävääni joka parikymppisenä lakkasi olemasta rasitteena yhteiskunnalle.

Lue ja ajattele.